...että Rubik on pirun mainio bändi ja räjäytti tajunnan Tavastialla viime lauantaina. Todella, todella tanakka keikka. Jotenkin tuntuu, että kun kaikki sitä rupikkia niin kehuu ja hehkuttaa, niin ettei saisi sanoa enää yhtään positiivista asiaa, tai että pitäisi ainakin jotenkin potea jonkinlaista odotustenalittumisen tunnetta, mutta kun ei: todella julmetun mahtava keikka, ei tässä voi muuta sanoa. Kohokohdat: Hinges, Wrappt in a Carpt ja baabelintornimaisiin mittoihin kasavanut City And The Streets!

Hitto kun tulee lyhyitä pätkiä ja tämmösiä kehuskeluja kirjoitettua ajanpuutteessa, mutta onpahan jotain.

Radio Helsinki on viime aikoina pyörittänyt voimasoitossa aivan mahtavaa biisiä! Manic Street Preachers, joka on viime vuosina ollut kovaa vauhtia matkalla kohti Maailman Turhimpien Yhtyeiden kerhoa, täräyttää kertalaakista aivot kallosta uudella Your Love Alone Is Not Enough -raidalla, jolla äänitaiteilee James Dean Bradfieldin rinnalla myös ihanainen Nina Persson! Kuulostaapas hämmästyttävän tuoreelta, suorastaan 90-lukulaiselta rockilta. Ja Ninan kanssahan ei voi mennä vikaan (aaaahhh, Nina...). Mahtava sinkku, mutta albumia kohtaan en tunne suuriakaan odotuksia. Näkeehän sen sitten.

Korgien assimilointiaikeille ei mahda mitään, sen saimme jälleen kerran todistaa yhdessä täyteen ahdetun Nosturin kanssa. Nine Inch Nailsin lämppäriksi pestattu sosialistisia dystopiavisioita viljelevä Ladytron oli houkuteltu pääesiintymäänkin Suomessa vieraillessaan, ja ilmeisesti kannatti: Dressmann-biisiä kyttäävien myöhäisherännäisten sekaan mahtui aika monia pitemmänkin linjan diggareita. Ainakin setin loppupuolella  vedetty Playgirl sai innostuneen vastaanoton. Satumaisen kaunis bulgaariatar Mira hääri vähäeleisenä symbioosissa Korginsa kanssa ja toinen keulakuva Helen esiintyi kuin kunnon viihdyttäjäyksikkö konsanaan.

Playgirl tosiaan toimi oikein mukavasti, mikä olikin harmittava poikkeus muun vanhemman materiaalin kokemaan kohteluun. Ensimmäisen levyn kokeellinen nörttiteknoilu ja toisen levyn tyylipuhdas electroclash eivät hyötyneet lainkaan kolmannen levyn keskitien elektropoppisaundia vahvistavien perinteisten rumpujen läsnäolosta. Päin vastoin lihaa ja verta oleva rumpali typisti kivat konebiitit tylsäksi junttaukseksi. Muutoinkin keikan alkupuolella olisi kaivattu vähän lisää dramatiikan tajua ja dynamiikkaa biiseihin, sillä himmailuja ja ryöpsytyksiä alkoi tulla mukaan kuvioihin vasta loppua kohden. Pahiten kärsi yksi suosikeistani, lakonisen pornahtava Seventeen, jonka tuksuttavasta elektrobiitistä ei kuulunut jälkeäkään rumpalin raskaskouraisen mätkeen taustalta.

Tästä pienestä nillityksestä huolimatta olin positiivisesti yllättynyt illan esityksestä. Uuden levyn rock-saundit eivät ole lämmittäneet ollenkaan samaan tyyliin kuin alkuaikojen kylmän koneistettu totalitarismi, mutta vaikka leukaperiin asti napitetut univormut ovatkin vaihtuneet astetta seksikkäämpiin silkkikimonoihin ja bändin miesjäsenet meinasivat taustalla äityä suorastaan jammailemaan, saatiin lavan edessä vellova kuhnurilauma oikein tyylikkäästi alistumaan järjestelmän valvontaan. Erityisen kylmää oli kyyti parissa Miran bulgariaksi laulamassa neuvostohymnissä, joiden tahtiin kyllä kelpaisi noudattaa sääntöjä pilkulleen. Uuden levyn vähän taturaiseksi jäänyt Soft Power sai myös niskavillat nousemaan kuulaasti vokalisoiduilla sanoituksilla (We're not sleeping at the wheel / the wheel is turning the machine that kills / for us...) ja jäi harmittavasti keikan ainoaksi hituriksi.

Niin kuin Starship Troopers onnistuu satirisoimaan fasistista sotilaseetosta ja samalla ottamaan kaiken irti sen viihdyttävästä potentiaalista, Ladytronin leikittely totalitaristisella dystopialla sisältää satiirin siemenen mutta repii samalla vähäeleisyydessäänkin kaiken irti sen potentiaalisesta cooliudesta. Esimeriksi Trent Reznorin harrastamat höpinät vallasta ja alistumisesta kaikuvat myös Ladytronin kone-erotiikassa, mutta nahan ja pvc:n korvaa harmaa puuvilla. Tässä lakonisuudessa on jotain valloittavaa ja aitoa, tulee mieleen se Björkin video, jossa kaksi robotti alkaa vaakamambota, mutta jos niistä toinen korvattaisiin ihmisellä ja pantaisiin kameran paikalle lasiseinän taakse tiedemiehiä seuraamaan koko toimitusta. Eli kaiken kylmyyden ja konemaisuuden taustalla sykkii kuitenkin inhimillinen läheisyyden kaipuu. Siinäpä tragediaa yhdelle illalle.

No niin, olen hip ja ajan hermolla. Olen transendoitunut singlen uuden tulemisen aikakauteen, kiitos lähinnä MySpacen, Music Televisionin ja Radio Helsingin. Seuraavassa tämän hetken ässäraidat, joiden nerokkuus saa hampaat tihkumaan hunajaa, mutta jotka eivät ole vielä tehneet itseään tutuksi albumimittaisen teoksen osana.

Cosmobile: The Finger - Ihanan kepeää diskopunkkia hienolta indiebändiltä, jonka tunneskaala tuntuu ulottuvan lakonisesta innottomuudesta tiukkaan itkuraivariin. Heti alun säksättävä kitarointi tuo hienoisesti mieleen Eye of the Tigerin, mutta machon katutappeluhymnin sijaan luvassa onkin herkullisen innotonta ja uupunutta lemmennälkää.

Matti Johannes Koivu: Kovat Piipussa - Ihan killeri biisi keikalla, mutta kuulostaa hyvältä radiossakin. Ihanan lempeän ironista kantripoppailua, iskelmällistä hyvässä hengessä. Miikan kommenttien mukaan isänsä musiikkia, mutta toteanpa vain että kovasti Miikan isä seuraa aikaansa. Koivu tekeekin osansa kuroakseen umpeen sukupolvikuilua haaveilevaa valkoista juurimusiikkia diggailevan nykynuorison ja haaveilevaa valkoista juurimusiikkia diggailevan konkaripolven välillä. Näin sitä jo tässä iässä joutuu todistamaan omien lapsuuden inhokkien -- Kääriäisten, Kuoppamäkien ja Babitsinien --  rehabilitointia. Jyrkkä ero on kuitenkin vedettävä slaavilaista tangohumppaa ja angloamerikkalaista preeriameininkiä edustavien kurttunaamojen välille.

Tunnustuksen paikka: rakastan Idols-Annaa! Siis tuota ärsyttävän söpöä, mutta jumalattaren lailla laulavaa teinitähdenalkua. Tietenkin kuin 10 vuotta nuorempaa pikkusiskoa, luonnollisesti! Ei mahda mitään, Kristian Meurmanin oivallisesti rahiseva Fogerty-raspi jää toiseksi tyttösen tunteen palolle. Paha juttu vain, että Annan voitto tietää jatkossa radioaalloille tunkevan toinen toistaan kammottavampia R'n'B viritelmiä, joita viisaat levy-yhtiösedät tämän lahjakkaan, mutta löperöllä musiikkimaulla pilatun seireenin tulkittavaksi syytävät. Siitä huolimatta sympatiani ovat Annan puolella. Eihän se sille mitään voi, että on vasta 16 ja on altistunut soulille lähinnä Alicia Keysin kautta  (toisaalta, jos tämä kelpaa Dylanillekin...). Eli tsemppiä Anna, kyllä se influenssa siitä taittuu!

Kokonaan toinen kysymys onkin sitten, miten minä olen koukuttunut Idolsiin? Ohjelman vetovoima on pitkälti sama kuin euroviisujen: musiikki on niin sietämätöntä, että kaikki ovat samalla viivalla ja arvostelu on helpompaa ja siinä voi huoletta kiinnittää huomion täysin ulkomusiikillisiin seikkoihin. Toisaalta tässä televisioidussa karaokekisassa on se huono puoli, että sitä voittajaa joutuu jälkeenpäin näkemään ja kuulemaan kaikkialla, eikä levy-yhtiö todellakaan purista parasta potentiaalia näistä sinänsä musikaalisesti lahjakkaista tyrkyistä. Ilmiönä Idols on siis lähinnä surullinen, sillä se muistuttaa levy-yhtiöiden epätoivosta ja kyvyttömyydestä löytää kestäviä ja omalla jutullaan pärjääviä esiintyjiä, jolloin on turvauduttava kansanäänestyksiin siitä kuka seuraavaksi stailataan piloille. Euroviisuja muistuttaa myös koko homman kiisselisyys: Antti Tuiskun kaltaisen "tähden" musiikillinen anti vertautuu enemmän euroviisujen köyhän miehen versioihin Coldplaysta, Madonnasta, Justinista ja muista oikeasti isoista nimistä kuin kyseisten artistien omaan tuotantoon. Toisin sanoen tuotteistaminen nousee tärkeämmäksi kuin tuottaminen. Mutta tämä vaihe alkaa siis vasta kun ohjelma on ohi. Siihen saakka Idols tarjoaa mitä herkullisinta tosi-TV soopaa, hyviä ja huonompia tulkintoja männävuosien hiteistä maailman ponnettomimman taustabändin kompatessa, ja ennen kaikkea Jone Nikulan aina tuoreita ja nasevia kommentteja!

Tällä hetkellä levylautasella: The Delays - You See Colours.