Taivas jatkaa rankaisuaan, lumettomasta maasta sojottavat virheät ruohonkorret tuntuvat irvokkailta vuodenaikaan nähden, globaali uuni vasta lämpenee ja Hanasaari A sylkee edelleen taivaan täydeltä pikimustaa pölyään. (Lämpö, joka asuntomme pattereista hohkaa on siis peräisin samasta lähteestä kuin musta piki, joka kerääntyy ikkunoiden väleihin.) Seinäjoen rakennusbuumin raiskaamissa maisemissa vietetyn joulu+uusivuosi paketin jälkeen koittaa taas paluu tänne metropolin sykkeeseen. Joulun saldoksi kerääntyi paljon hauskoja iltamia, seurapelejä ja hehkuviiniä. Kauden ainoaksi baarikokemukseksi jäi keuhkoja runteleva visiitti Warttibaariin, jossa vietetty minuutti vastaa vähintään vuotta Shanghain saasteissa. Aatonaattona paikkaa siunasi läsnäolollaan jonkinlainen The Odorants-yhtyeen sisä- ja ulkojäsenistä kursittu kokoonpano, joka veteli läpi muutaman biisin reipasta punkpoppiaan. Koko "yhtye" tuntuu toimittavan lähinnä seinäjokisen tarvittaessa töihin tulevalta sisäpiiriviihdyttäjän virkaa.

Joulunvietosta kotiutumisen jälkeen panin veronpalautukset sileäksi, levykaupassa teitenkin. Sylillinen halpahyllyjen kermaa seisookin nyt kasassa cd-soittimen kannella. Seuraa valikoidut pikaiset analyysit kertapyöräytyksen jälkeen.

Tälläkin hetkellä alla soiva I Was A Teenage Satan Worshipper (jonka nimi on naurettava ja pitkä, kuten usein todenmukaisesti todetaan) vaikuttaa takakannen oksettavan trendikkään kuvan perusteella sekoittelevan silleen kivasti sellasta niinku söpöilyä ja kovistelua. Bees & Honey ep-paketista paljastuu kiva lätty pörisevää, surinapitoisuudessaan Jesus And Mary Chainia viistävää, muodikasta elektropoppia kivoilla melodioilla ja tuksuttavilla rytmeillä. Kuuntelen mielelläni varmaan lisää. Laulaja saisi tosin tulla vähän kuorestaan ja uskaltautua muuhunkin ilmaisuun kuin hönkimään mikkiä kohti. Ameriikkalainen "kohutulokas" Clap You're Hands Say Yeah kuulosti erinomaiselta noin vuosi sitten, kun eräs ystäväni soitti minulle näiden  NPR-radioasemalle tekemää haastattelua, mutta näin albumimitassa laulajan vaikerointi alkaa ärsyttää yllättävän nopeasti. Ehkä siihen tottuu, sillä biisit on muuten ihan mukiinmenevää tiskausmusiikkia, tosin levyn avaava sirkushumppa lankeaa auttamatta skipattavien kategoriaan. Jokseenkin pettymys kuitenkin tämä lätty.

The Cardigansin (Ah, Nina!) viimeisin levy tuli kuunneltua jo puhki kiinalaisena piraattina (jonka mukana muuten jostain syystä bonuslevy... Abbaa), mutta nyt levykauppias oli ystävällisesti laittanut sen tarjoukseen. Tunnelma on jossain Gran Turismon suunnalla ja saundit kuin moottorisahalla Long Gone Before Daylightilta riivityt. Biiseissä on muutama helmi pop-sävelmä (tosin ei mitään ihan niin euroviisukelpoista kuin viime levyn korvakarkki You're The Storm) ja liuta tummanpuhuvia hitureita. Mikä sinänsä on kuitenkin melko yhdentekevää, sillä Nina Perssonin laulamana minä diggailisin vaikka hampainen narskuttelua.

Varsinainen tapaus on tietenkin ultrasportin uusi False Start City (mitä, miksei Gracetunes CDDB tunnista levyä!!!) Aitoon indiehenkeen levyjen hintoja ja kapitalistista musiikkituotantoa vastaan iskevät urheilijanuorukaiset tarjoavat levyään (1000 kpl:n painos) kuluttajan valitsemaan hintaan. Juhon lupailema "Go-Betweens soittamassa Born to Runia"-tyylittely toimii oikein hyvin. Muhevoituneet saundit ovat ihastuttavan viimeistelemättömät ja soittovirheet(?) vain pahantahtoisimman puristin korvassa. Biisit ovat oikeastaan kaikki yhtä tarttuvia ja nojaavat simppelihin mutta sitäkin koukuttavampiin riffeihin. Valehtelematta tuskin sitten The Crashin It's Contagiousin olen jäänyt näin pahasti riippuvaiseksi jostain melodianpätkistä! Powerpop on kuitenkin selvästi päivän sana ja aiempi hissuttelulinja on ainakin tältä erää menneisyyttä, mutta tokihan rockin ja popin välimaastoon mahtuu tilaa operoida. Kädet yhteen, näin sitä pitää!

Lisäksi on vielä kotoa vanhempien vinyylihyllystä pölyttymiskuolemalta pelastamani helmet. Oscar Peterson Trion Live at the Stratford Shakespearean Festival on muuten maailmankaikkeuden paras jazz-levy jos minulta kysytään.