"The Show's about to begin"

Näin ilmoittaa taustakangas pariminuuttisen jazz-aikakauden bilekulttuuria esitelleen videopätkän päätteeksi. Ja tällä tavoin siirsi Tavastialle kerääntyneen yleisönsä toden ja fantastisen välitilaan Mercury Rev, amerikkalaisen indierockin kokeellisen metelin siivestä satumaisten laulelmien pariin ponnistanut hörhölauma. Ympäriltäni bongaan kaltaisiani leveästi hymyileviä kasvoja: tyttöjä, poikia, poppareita, indierokuja, goottejakin... Tätä on odotettu!

Seuraavaksi esiteltiin vielä riippumattoman hengen saavutuksia populaarikulttuurin parissa ja kehotettiin rakastamaan orpoja eläimiä, ja sitten olikin yleisöä kyllin lämmitelty. Lavalle saapui mustiin pukeutunut viisikko Leonard Cohenin ja Harry Potterin välimuotoa muistuttava Jonathan Donohue kärjessään. Jo ensimmäinen biisi avaa tajunnan Mercury Revin uljaalle universumille, mahtipontisten äänivallien kohotessa ja laskiessa välillä syntikkavetoisten sävymattojen alle. Raja pienen ja kauniin pianoballadin ja helvetillisen mekkalan välillä oli kuin veteen piirretty viiva bändin kuljettaessa kuulijakuntaansa satumetsistä ja nyrjähtäneistä amerikkalaismaisemista maailmankaikkeuden ääriin. Kitarataiteilija Grasshopper tyytyi häärimään työvälineensä parissa mitä eriskummallisimpia helinöitä ja rusahduksia tuottaen, kun taas Donohue heilui ja elehti kuin maaninen ballerina, milloin syleillen koko maailmaa, milloin loihtien musikantteihinsa lisävoimia omituisilla taikaeleillään. Noh, miehen heiluntaa seurasi kuitenkin ihan mielellään.

Bändi soitteli melko pitkän setin, johon mahtui kolmen viimeisimmän albumin kappaleiden lisäksi muutama vanhempikin runttaus. Deserters' Songsilta jäi omista suosikeistani kuulematta ainakin Hudson Line, mutta kenties fonistia ei saatu mukaan. Sen sijaan Goddess on a Highway jyrähti hurjan massiiviseksi vyörytykseksi. Holes puolestaan leijaili kepeämmissä sfääreissä ja valaisi avaruuden ikuisuuskysymyksiä. Uuden Secret Migration levyn ansioita väheksymättä ainakin minusta kahden edellisen julkaisun biisit toimivat edelleen paremmin. Esimeriksi pitkähkön encore-setin alkupuolella ilahduttanut The Dark is Rising sai sydämen kurkkuun ihan oikeasti.

Unenomaisia maisemia loihtiva Mercury Rev on kuin soundtrack Neil Gaimanin kirjalliseen tuotantoon, ainakin aineksissa on samaa: nyrjähtänyttä americanaa, fantasiaa ja mystiikkaa. Musiikkiin sisältyvän laajakangas-efektin vuoksi tavastian kaltainen pieni synkkä klubi vaikutti välillä ahtaalta, joskin taidokas bändi sai ajoittain koko maailmankaikkeuden mahtumaan Urho Kekkosen katu 4-6:n tiloihin. Tämänkaltainen musiikki sopisi kuin nenä päähän suomalaisen festarin isommalle lavalle hämärtyvään kesäiltaan!

Aivot naulaan ja kokemaan. Kerran vielä, tunteella!