Tunnustuksen paikka: rakastan Idols-Annaa! Siis tuota ärsyttävän söpöä, mutta jumalattaren lailla laulavaa teinitähdenalkua. Tietenkin kuin 10 vuotta nuorempaa pikkusiskoa, luonnollisesti! Ei mahda mitään, Kristian Meurmanin oivallisesti rahiseva Fogerty-raspi jää toiseksi tyttösen tunteen palolle. Paha juttu vain, että Annan voitto tietää jatkossa radioaalloille tunkevan toinen toistaan kammottavampia R'n'B viritelmiä, joita viisaat levy-yhtiösedät tämän lahjakkaan, mutta löperöllä musiikkimaulla pilatun seireenin tulkittavaksi syytävät. Siitä huolimatta sympatiani ovat Annan puolella. Eihän se sille mitään voi, että on vasta 16 ja on altistunut soulille lähinnä Alicia Keysin kautta  (toisaalta, jos tämä kelpaa Dylanillekin...). Eli tsemppiä Anna, kyllä se influenssa siitä taittuu!

Kokonaan toinen kysymys onkin sitten, miten minä olen koukuttunut Idolsiin? Ohjelman vetovoima on pitkälti sama kuin euroviisujen: musiikki on niin sietämätöntä, että kaikki ovat samalla viivalla ja arvostelu on helpompaa ja siinä voi huoletta kiinnittää huomion täysin ulkomusiikillisiin seikkoihin. Toisaalta tässä televisioidussa karaokekisassa on se huono puoli, että sitä voittajaa joutuu jälkeenpäin näkemään ja kuulemaan kaikkialla, eikä levy-yhtiö todellakaan purista parasta potentiaalia näistä sinänsä musikaalisesti lahjakkaista tyrkyistä. Ilmiönä Idols on siis lähinnä surullinen, sillä se muistuttaa levy-yhtiöiden epätoivosta ja kyvyttömyydestä löytää kestäviä ja omalla jutullaan pärjääviä esiintyjiä, jolloin on turvauduttava kansanäänestyksiin siitä kuka seuraavaksi stailataan piloille. Euroviisuja muistuttaa myös koko homman kiisselisyys: Antti Tuiskun kaltaisen "tähden" musiikillinen anti vertautuu enemmän euroviisujen köyhän miehen versioihin Coldplaysta, Madonnasta, Justinista ja muista oikeasti isoista nimistä kuin kyseisten artistien omaan tuotantoon. Toisin sanoen tuotteistaminen nousee tärkeämmäksi kuin tuottaminen. Mutta tämä vaihe alkaa siis vasta kun ohjelma on ohi. Siihen saakka Idols tarjoaa mitä herkullisinta tosi-TV soopaa, hyviä ja huonompia tulkintoja männävuosien hiteistä maailman ponnettomimman taustabändin kompatessa, ja ennen kaikkea Jone Nikulan aina tuoreita ja nasevia kommentteja!

Tällä hetkellä levylautasella: The Delays - You See Colours.