Tässä sitä taas ollaan. Lukuvuoden ensimmäinen luento takana, kasvava tenttikirjapino sohvan vieressä ja muotopuolta legotornia muistuttava kandintyö puolivalmiina wordissa. Syksyhän se...

Mutta on elämässä iloisempiakin puolia, kuten esimerkiksi maanantaina Suomessa vieraillut australian lahja indiepoppia rakastaville laumoille, The Lucksmiths. Juuri näin toimii yleisönsä näköinen klubi, eli tässä tapauksessa Marsu on paras: ovet auki kello seitsemän, soitto alkoi klo 20:01 (minuutin myöhässä!), ilta oli mitä riemastuttavin ja yleisöäkin ihan reippaasti, ja kotiin pääsi ennen puolta yötä. Semifinalille saattoi hommasta jäädä käteen muutama kaljaeuro vähemmän, mutta tuskin merkittävästi.

Noh, asiaan. Lucksmithsin reipas, melodinen pop helisee melko tunnistettavan australialaisesti, ja sopii jokaisen pienimuotoisempaa kitarajohtoista hempeilyä diggailevan musiikilliseen ruokavalioon. Sanoituksissa käsitellään tuttuja kesän, nuoruuden, rakkauden ja rakastamisen vaikeuden teemoja lämpimän ironisesti ja vetoavasti. Yksi tämäntyyppisen musiikin vahvuuksista ovatkin älykkään hauskat, mutta kuitenkin ironiassaan aidon herttaiset lyriikat, jotka onnistuessaan välttävät toisaalta kyynisyyden ja toisaalta siirappisuuden synnit. Näin siis onnistuessaan. Australian Onnensepät jutustelivat biisien välissä mukavia ja soittelivat tunnin verran.

Illan aloitti kuitenkin kenties Helsingin, Suomen, maailman tai jopa koko universumin sympaattisin orkesteri -- ultrasport! -- jonka uudet biisit ovat muutaman vuoden takaisiin eepeisiin ja esikoisalbumin raitoihin verrattuna melkoista heviä. Toisaalta bändi tuntuu alun alkaen mieltyneen nopeisiin, melodisiin vetoihin, joissa punkin energia kohtaa indiepopin estetiikan, joten jatkumo on sinänsä varsin looginen. Mainiolta kuulosti joka tapauksessa, uusi Håkan Hellström -henkinen ralli lähti vähän tahmeammin, mutta vanhemmat biisit irtoavat jo kuin itsestään. Biisien välit täytti tuttuun tapaan Juhon välispiikkihölmöily, jota ilman ei sporttikeikka olisi täydellinen. Oivallinen aloitus illalle. Tämän ja Tigerbombsin tahtoisin soittamaan synttäribileisiini, siis tietenkin jos AC/DC ei olisi saatavilla...

Välissä esiintynyt Fred Astereo olikin hämmentävämpi tapaus. Yhden miehen sivuprojekti koostui minidiskiltä soiteltujen taustojen päälle lauletuista huumori-iskelmistä ja näiden välisistä stand-up osuuksista. Lämmitti kuitenkin, jollain kumman tavalla.

Kaiken kaikkiaan oikein mainio ilta, Harry Hunk Matin soittelemia levyjä myöten. Mistä johtuikaan tuo kummallinen energia Semifinalissa? Olinko vain väsynyt tai kännissä, vai olivatko välispiikkivitsit tavallista hölmömpiä ja siis hauskempia?

Indiepopin ilot pitävät mielen reippaana koko viikon!