Tämä blogi on jäänyt taas viime aikoina vähemmälle huomiolle, mutta nytpä onkin taas syytä raportoida hieman viime viikkojen asialistasta. Seminaariesitelmä on ohi, mistä tyytyväisyyspisteeni ovat tuntuvasti nousseet (joskin itse lopputulos on karmeaa, kiireellä väsättyä epätieteellistä bullshittiä, joka kantaa ainoastaan aihepiirin pohjattoman kiinnostavuuden vuoksi). Seuraavaksi vuorossa kandintutkielma, joka pitäisi syntyä samaan syssyyn vielä tässä kevään aikana. Amerikkalaisten ystävieni vierailukin on kunnialla ohi. Sauna, avantouinti, verilätyt ja humalainen karaoke saivat kaikki varauksetonta kiitosta!

Tämän hektisen aikataulun keskellä on tullut havainnoitua jos jonkinlaista populaari-ilmiötä. J. Karjalaisen Lännen-Jukka -projekti oli elävänä mitä vavisuttavin kokemus. Jiin blues-örinä oli oikein autenttisen kuulosta ja biisien tarinat ovat mahdottoman vetoavia. Kun Jukka lauloi, kuinka sai yhteyden mussuunsa vain Ouija-laudan välityksellä, ei salissa ollut kuivaa silmäparia lain. Livenä banjosaundia täydensi kaksi muuta kielisoitinta, viulu ja kitara. Tunnelma 6. linjassa oli kuin kännisissä latotansseissa ja kiertueen viimeinen veto todisti kolmikon lavakunnon hioutuneen lakipisteeseensä. Mitenkähän kauan mister Karjalaisen äänijänteet kestävät John Lee Hooker -rekisteriä, sen näyttänee tulevaisuus.

Lämppäämässä ollut Anssi Kasitonni ja vaimonsa (ne "Kovat Piipussa") oli myös hemmetin hauskaa katsottavaa ja kuunneltavaa. Nimet 22-Pistepirkko ja White Stripes ovat tässä yhteydessä niin arvattavia, että lienee paras kun en mainitse niitä laisinkaan. Vaan Anssi mylvi kuin paraskin blues-sonni ja rämpytti kuusikielisestään tanakoita riffejä, joilla ainakin keskimäärin puolen minuutin mittaiset biisit toimivat hienosti koko kestonsa ajan.

Toinen kuudennen linjan mahtikeikka oli minulle aikaisemmin vain Radio Helsingin aalloilta tutun Matti Johannes Koivun kakkoslevyn julkaisukeikka. Patikoidessamme muutaman kivenheiton matkaa asunnon ja klubin välillä amerikkalaisvahvistuksin, epäilin mahtaisiko kukaan - siis kukaan - viitsiä lähteä ulos niin jäätävän vihamielisessä säässä. Vaan katso, sali oli peräseinää myöten täynnä! Itse keikka oli ihmeellisen hyvä ja käynnisti pakottavan impulssin ostaa kyseinen levy, mutta ennen soiton alkamista niin ikään vastustamattomaksi äitynyt kaljanhimo pakotti tuhlaamaan ratkaisevan osan käteisvaroista, joten tilaisuus ei tällä kertaa tehnyt minusta levynostajaa. Tätä on siis alkoholistin arki, voi kauheaa!

Koivun Ultramariinia roimasti lämpimämmin sointuva soolomateriaali oli äärimmäisen hienoa kuultavaa, joka suurieleisimmillään muistutti hieman The Jayhawksin kantripoppausta. Sanoitukset, ne harvat joista sain selvää, saivat hymyilemään ironisuudelleen. Bändi, jonka riveissä heilui mm. senior songwriter Knipi, soitti innolla ja kuulosti mahtavalta. Erittäin onnistuntu ilta, mukaan lukien Lasse Kurjen yhden miehen nostalgiatrippailu-shown.

Miten voi pilata niin mahtavat alkuasetelmat kuin Ghost Rider -leffassa? Sekoitetaan prätkäjengejä, länkkäreitä, kauhua, supersankarisarjakuvaa ja Nick Cage-luokan iso stara, lisätään rintava Eva Mendes ja kivikasvoinen Peter Fonda... Blah, missä rautalankamusiikki, sergioleone-tuijotukset, Motörhead ja ennen kaikkea järjetön väkivalta? Sen sijaan elokuvantekijät ("ohjaaja" Mark Steven Johnson on aiemmin päästetty tärvelemään myös Daredevilin valkokangasinkarnaatio) ovat päättäneet nojata typerryttävän tylsiin cgi-sumupilviin (ne ovat siis elokuvan "pahiksia"), cgi-lieskameriin ja cgi-prätkään, sekä juoneen jossa kaikki tuntuvat olevat koko ajan kaikkitietäviä, mutta kävelevät silti mitä typerimpiin ansoihin. Loppu"huipennuksen" jälkeen tuntui kuin olisi syönyt pahvinmakuista hattaraa. No, ei tämäkään parituntinen ollut täysin pois pilattu (olen kenties liian hempeä näitä tusinapökäleitä kohtaan...) Positiivista oli se, minkä pilaaminen ei onnistuisi kovalla yrittämiselläkään: Ghost Riderin liekehtivä kallo, julmetun päheä prätkä (erityisesti sen kumea murahtelu) ja Eva mendesin fysiikka. Kahden tähden leffa.

Mistähän johtuu, että Marvelilla ei näytetä paljon välittävän alkuperäismateriaalin keskinkertaisesta kohtelusta. Menevätkö leffaoikeudet kaupaksi kertamaksuilla vai eikö niitä kiinnosta, että parempi lefa tietää enemmän katsojia ja enemmän rojalteja. Alan harrastajien vihaama ja parjaama Marvel on tosin kustantamoista muutenkin kaupallisimmin orientoitunut, eli todennäköisesti yhteystyö Hollywoodin kanssa on melko mutkatonta. Sääli. Tällä hetkellä toiveet kasautuvat Fantasti Fourin niskaan. Uuden leffan traileri esittelee ainakin Silver Surferin ihan kelvollisesti animoituna cgi:nä ja kuulemma Galactuskin pitäisi leffasta löytyä. Nami!

Valovuosia Ghost Riderista, kaikilla akseleilla mitattuna, olikin Stephen Frearsin The Queen. Frears on ikuisesti suosikkiäijäni, jo pelkästään High Fidelityn ansiosta, mutta monta muutakin urotyötä hänen vyönsä alle on kertynyt. The Queen vaikutti alkujaan kehuista huolimatta suorastaan luotaantyöntävältä: tympeitä ylimmän luokan ääliöitä kopeilemassa ja kärvistelemässä sivistyneen hillitysti. Tämä "laatudraama" (aaargh, mikä helvetin termi) ei ollut kuitenkaan mitän Merchant-Ivory-tavaraa, vaan varsin kimurantti kuvaus jäykästä instituutiosta muuttuneessa maailmassa. Prinsessa Dianan paprazzi-elämä ja -kuolema oli sinänsä erikoinen tapaus, mutta sen aikaansaama valtaisa julkinen reaktio hämmentää edelleen. Ja hämmensi elokuvan mukaan mitä suurimmassa määrin myös kuningatarta. Tälle yrittää puhua järkeä tuore pääministeri Tony Blair, joka Frearsin käsittelyssä palautuu uransa alkuaikojen puhtaaseen poliitikkokuvaan. Frears kuljettaa tarinaa hyvää vauhtia ja pitää huolen, että avainkohdat sykähdyttävät. Tuumaakaan en olisi leikannut toisin. Kerrankin tuore ja katsottava "laatudraama".

Viime päivinä on mp3-soittimen valitsin omituisen usein sattunut Soundtrack Of Our Livesin kohtaan. Tiedä häntä, mistä johtuu, mutta jotenkin toivon, että se ennakoi keikkauutisia...