Korgien assimilointiaikeille ei mahda mitään, sen saimme jälleen kerran todistaa yhdessä täyteen ahdetun Nosturin kanssa. Nine Inch Nailsin lämppäriksi pestattu sosialistisia dystopiavisioita viljelevä Ladytron oli houkuteltu pääesiintymäänkin Suomessa vieraillessaan, ja ilmeisesti kannatti: Dressmann-biisiä kyttäävien myöhäisherännäisten sekaan mahtui aika monia pitemmänkin linjan diggareita. Ainakin setin loppupuolella  vedetty Playgirl sai innostuneen vastaanoton. Satumaisen kaunis bulgaariatar Mira hääri vähäeleisenä symbioosissa Korginsa kanssa ja toinen keulakuva Helen esiintyi kuin kunnon viihdyttäjäyksikkö konsanaan.

Playgirl tosiaan toimi oikein mukavasti, mikä olikin harmittava poikkeus muun vanhemman materiaalin kokemaan kohteluun. Ensimmäisen levyn kokeellinen nörttiteknoilu ja toisen levyn tyylipuhdas electroclash eivät hyötyneet lainkaan kolmannen levyn keskitien elektropoppisaundia vahvistavien perinteisten rumpujen läsnäolosta. Päin vastoin lihaa ja verta oleva rumpali typisti kivat konebiitit tylsäksi junttaukseksi. Muutoinkin keikan alkupuolella olisi kaivattu vähän lisää dramatiikan tajua ja dynamiikkaa biiseihin, sillä himmailuja ja ryöpsytyksiä alkoi tulla mukaan kuvioihin vasta loppua kohden. Pahiten kärsi yksi suosikeistani, lakonisen pornahtava Seventeen, jonka tuksuttavasta elektrobiitistä ei kuulunut jälkeäkään rumpalin raskaskouraisen mätkeen taustalta.

Tästä pienestä nillityksestä huolimatta olin positiivisesti yllättynyt illan esityksestä. Uuden levyn rock-saundit eivät ole lämmittäneet ollenkaan samaan tyyliin kuin alkuaikojen kylmän koneistettu totalitarismi, mutta vaikka leukaperiin asti napitetut univormut ovatkin vaihtuneet astetta seksikkäämpiin silkkikimonoihin ja bändin miesjäsenet meinasivat taustalla äityä suorastaan jammailemaan, saatiin lavan edessä vellova kuhnurilauma oikein tyylikkäästi alistumaan järjestelmän valvontaan. Erityisen kylmää oli kyyti parissa Miran bulgariaksi laulamassa neuvostohymnissä, joiden tahtiin kyllä kelpaisi noudattaa sääntöjä pilkulleen. Uuden levyn vähän taturaiseksi jäänyt Soft Power sai myös niskavillat nousemaan kuulaasti vokalisoiduilla sanoituksilla (We're not sleeping at the wheel / the wheel is turning the machine that kills / for us...) ja jäi harmittavasti keikan ainoaksi hituriksi.

Niin kuin Starship Troopers onnistuu satirisoimaan fasistista sotilaseetosta ja samalla ottamaan kaiken irti sen viihdyttävästä potentiaalista, Ladytronin leikittely totalitaristisella dystopialla sisältää satiirin siemenen mutta repii samalla vähäeleisyydessäänkin kaiken irti sen potentiaalisesta cooliudesta. Esimeriksi Trent Reznorin harrastamat höpinät vallasta ja alistumisesta kaikuvat myös Ladytronin kone-erotiikassa, mutta nahan ja pvc:n korvaa harmaa puuvilla. Tässä lakonisuudessa on jotain valloittavaa ja aitoa, tulee mieleen se Björkin video, jossa kaksi robotti alkaa vaakamambota, mutta jos niistä toinen korvattaisiin ihmisellä ja pantaisiin kameran paikalle lasiseinän taakse tiedemiehiä seuraamaan koko toimitusta. Eli kaiken kylmyyden ja konemaisuuden taustalla sykkii kuitenkin inhimillinen läheisyyden kaipuu. Siinäpä tragediaa yhdelle illalle.